Merenpohja säteilee kirkkaana allani. Laineet muodostavat kirkkaampia kohtia ja varjoja kivien väliin. Hiukseni ovat ne laineet. Olen osa sitä maisemaa. Kehoani ei ole. Pian alkaa tuulla kovaa ja lennän tunnelissa, jossa viininpunaiset verhonkankaat liehuvat ympärilläni kuvitteellisen ilman myrskytessä todistaen että nyt olen oman pääni sisällä ja tulen olemaan vielä pitkän hetken. Aina välillä tyttö huutaa minulle jotain. Otan kännykän käteeni ja laitan Overture 1928:n soimaan. Liidän. Lennän. Leijun. Sukellan. D5... ...A5.... ...B5.... ...Soolo.
"You can't dance... aahahahahhahaahahaahahaHHAHAHAHHAHA...!"
